Hyvinvointipalveluilla on pitkä ja kunniakas historia. Alkuunsa kyse on ollut keskitetystä, paljolti valtiollisesti ohjatusta toiminnasta. Tasa-arvoinen saatavuus ja laatu ovat usein johtaneet samankaltaisuuteen ja normiohjaukseen. Paikallisuuden ja kuntien roolin voimistuessa palveluihin on hyväksytty kuntakohtainen vaihtelu. Tehokkuusvaatimukset ja kustannuspaineet ovat kuitenkin usein luoneet raamin, jossa yksilöllisyyden huomioonottaminen on usein jäänyt toteutumatta.
Hyvinvointimallin lähtökohtana on ollut eräänlainen vakuutusajattelu: väestö vakuutetaan sairauden, vanhuuden, työkyvyttömyyden tai vaikkapa lasten hankkimisen ajaksi. Nämä ratkaisut koskevat suuria massoja ja ovat kiistatta parantaneet koko väestön hyvinvointia. Tänä päivänä myös hätä on monella tavoin yksilöllistynyt. Samalla ratkaisu elämän erilaisiin ongelmatilanteisiin yhä useammin riippuu henkilön omasta motivaatiosta. On vaikea kuvitella työllistymistä, paremman koulutuksen hankkimista, hyvää vanhemmuutta tai vaikkapa terveellisiä sairauden paranemisen tai ennaltaehkäisyn kannalta välttämättömiä elintapamuutoksia valtion tai kuntien aikaansaamina muutoksina. Toteutuakseen tällaiset asiat tarvitsevat yksilön motivaatiota ja halua muuttua. Yhteiskunta voi tukea ihmistä hänen valinnoissaan, mutta ratkaisun tekijä on ihminen itse.
Tätä haastetta käsiteltiin vielä 2000-luvun EU-raporteissa toteamalla ” Me emme tarvitse hyvinvointipalvelujen vähentämistä, niitä tarvitaan enemmän”. Silloisillakaan voimavaroilla yhteiskunnan ei olisi ollut mahdollista ulottaa yksilöllistä tukea kaikille sitä tarvitseville. Nyt Euroopan maat vähentävät myös perinteisiä hyvinvointipalveluja kuka rajummin kuka hillitymmin, mutta lisäämisestä ei puhu kukaan.
Haasteet eivät ole pienentyneet. Verorahoilla rahoitettujen hyvinvointipalvelujen tuottajien on tehostettava toimintaansa: tässäkin on kuitenkin rajansa. Tuttuja ovat esimerkiksi opetusryhmäkokokeskustelut, kouluavustajien vähentämisen vastustaminen ja vaikkapa vanhustenhuollon heikkenevä laatu, kun vähennetään tarvikkeita tai henkilökuntaa. Mitä tehokkaampi koulu, sen suuremmat luokat, mitä vähemmän kustannuksia vanhustenhuollossa sen hitaampaa on apu tarvitsijalle. On olemassa tilojen käyttöön, palveluverkkoon ja toimintaprosesseihin liittyviä tehostamistapoja, joista läheskään kaikkia ei vielä ole otettu käyttöön tai keksitty. Silti tuottavuuden kasvattamisella kustannusten vähennysten kautta on palveluissa rajansa.
Voisiko taakkaa pienentää luopumalla tuotannosta? Tarvitseeko kuntien tuottaa kaikki palvelut itse? Tiedämme, ettei tarvitse. Merkittävän osan kuntien palveluista tuottavat erilaiset yritykset. Tämä on kuitenkin kunnalle edullisempaa vain, jos yksityinen tuottaja tekee palvelun halvemmalla kuin kunta. Lakien laatunormit ovat yritykselle aivan samat kuin kunnille ja niissä toiminnoissa, joissa lakinormeja ei ole, julkisuus ja valvonta luovat paineita. Viimeistään kunnan on tilaajana asetettava laatuvaatimukset. Ei ole ihme, että ruotsalainen SNS (elinkeinoelämän tutkimuslaitos, kuten EVA Suomessa) tuli jo 2011 siihen tulokseen, että ruotsalaiset kunnat ovat usein maksaneet yksityisistä palveluista enemmän kuin omasta tuotannostaan. Päinvastaisiakin esimerkkejä on, esimerkiksi meillä Vantaalla, mutta kunnan kannalta edullinen yksityistäminen vaatii korkeaa osaamista sekä kunnalta että tuottajalta. Selvimmin yksityiset palvelut ovat vastaus kunnan kustannuspaineisiin silloin, kun myös rahoitusvastuu siirtyy käyttäjille. Tämä ratkaisu on käyttökelpoinen vain harvoissa tapauksissa, peruspalveluissa ei lainkaan.
Ehkä palvelun käsite ja sen perinteinen tuottamistapa pitäisi kyseenalaistaa? Verkostoituminen järjestöjen, asukasliikkeiden , erilaisten yhteisöjen ja yksityisten käyttäjien ja kuntalaisten kanssa auttaa kohdentamaan ja muotoilemaan palveluja. On mahdollista löytää myös ratkaisuja, joissa jokin osa käyttäjistä ei oikeasti tarvitsekaan sitä raskainta ja kalleinta palvelua. Jos valintaa olisi kaikille samanlaisena tarjottavan raskaan palvelun rinnalla, voisi kyntä kohdistua kevyempiin palveluihin. Tällä tavoin on toimittu esimerkiksi Vantaan päivähoidossa. Perheiden kanssa keskusteltaessa esiin ovat nousseet kokopäivähoidon vaihtoehdoksi esimerkiksi hoitopaikkatakuu, hoitoapupalvelut ja kerhotoiminta kokopäivähoidon vaihtoehtona. Ne vanhemmat, jotka edelleen tarvitsevat koko päivähoitoa, saavat sen. Vaihtoehtoisiin hoitomuotoihin hakeutuvat ensisijaiset kotona olevien lasten vanhemmat. Hoitopaikkatakuu poistaa ” paikan varaamisen ” takia käytettyä kokopäivähoitoa. Näillä toimilla on säästetty miljoonia ja toimintaa jatketaan. Tavoitteena on, että vaadittavat säästöt eivät lakkauta avoimia palveluja, vaan niiden tehostamisella saadaan aikaan tarvittavat kustannussäästöt.
Palvelun suunnittelu yhdessä kuntalaisten kanssa sopii monenlaisiin toimintoihin. Hakunilan kirjasto on ”tuunattu” yhdessä asukkaiden kanssa. Kustannukset ovat neljänneksen normaalista ja korjaustyö tehdään ekologisesti, tavalla, jonka asukkaat ovat suunnitelleet ja jossa yritykset ovat tukijoina mukana. Tähän on linkki Facebook-sivullani. Samaa menettelytapaa sovelletaan kirjastoissa, nuorisotiloissa ja koululaisten iltapäiväkerhoissa ensi syksynä. Myyrmäki-liikkeen kanssa yhdessä tehdään paljon, maankäytön toimiala, taidemuseo, kirjasto ja koulu ovat yhteistyökumppaneita. Koivukylän uuden kirjastotilan suunnittelu tehdään palvelumuotoiluna yhdessä asukkaiden kanssa. Otamme mielellämme ehdotuksia vastaan yhteisestä palvelujen kehittämisestä Vantaan alueilla. Vähemmällä enemmän!
Verkostoitunut yhteiskunta luo omat uudet toimintatapansa. Siinä sisällä ovat edelleen perinteiset hyvinvointipalvelut. Mukana ovat myös palveluja tuottavat yritykset. Tuotantotavat muuttuvat, osallisuuden käsite muotoutuu ruohonjuuritasolla yhdessä tekemiseksi ja palvelujen muotoiluksi. Edustuksellinen demokratia päättää edelleen verotuksesta ja voimavarojen jaosta. Palvelun käyttäjien rooli ja painoarvo muuttuu.
